Propagandaa vai tiedotusta?

Propagandalla tarkoitetaan nykyisin yksisuuntaista mielipidevaikuttamista, jonka tavoitteena on vaikuttaa vastaanottajan käsityksiin, asenteisiin ja tekoihin. Nykyisessä kärjistyneessä maailmantilanteessa teema on äärimmäisen ajankohtainen, mutta vielä toisen maailmansodan aikaan käsitteen määrittely oli toisenlainen.

Propaganda juontaa juurensa latinankielinen sanasta, joka tarkoittaa ”levittämistä”. Ensimmäisen maailmansodan aikana sana alkoi viitata keinoihin, joilla sodassa käyvät valtiot pyrkivät levittämään ideoita, aatteita ja käsitteitä. Sodan jälkeen propaganda-sanaa käytettiin niin erilaisista poliittisista keinoista, mainostoiminnasta kuin ideoiden, aatteiden, ja käsitteiden levittämistä. Toiseen maailmansotaan asti propaganda-kirjallisuudella olikin paljon päällekkäisyyksiä PR-kirjallisuuden kanssa.

Propaganda-käsitteen nykyinen negatiivinen kaiku juontaa juurensa maailmansotiin. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana sillä tarkoitettiin valtioiden harrastamaa sotapropagandaa, mutta erityisen pahan kaiun käsite sai toisessa maailmansodassa.

”Stalinin ja Hitlerin jälkeen propagandasta tuli sitä asiaa, jota ’muut tekevät’: muut tekevät propagandaa, me puhumme totuutta – vaikka viestintäkeinot olisivat samoja”, Turun yliopiston poliittisen historian yliopistonlehtori Louis Clerc tiivistää.

Arkikielessä sanaa käytettiin kuitenkin pitkään viittamaan tiedotustoimintaan.

Yksisuuntaisesta kaksisuuntaiseen viestintään

Suomessa propaganda tarkoitti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ennen kaikkea pyrkimystä edistää positiivista Suomi-kuvaa. Maakuvaviestintää harjoitetaan edelleen, mutta sen pohjalla oleva viestintäkäsitys on muuttunut.

Julkisuusdiplomatian myötä maakuvaviestinnän keinoissa on painottunut tietojen ”syöttämisen” sijaan dialogisuus. Moderni maakuvaviestintä perustuu siis toisenlaiseen ideamaailmaan kuin vanha propaganda, vaikka käytännössä eroa on usein vaikea huomata.

”Teoriassa nykypäivän maakuvaviestintä nähdään kaksipuolisena ilmiönä, jossa viestin tuoja harrastaa dialogia viestinsä kohteen kanssa, yrittää muuttaa toisten mieltä keskustelemalla ja vaikuttamalla. Käytännössä ero on kuitenkin hyvin vaikea näyttää – monien maiden maakuvaviestintä on luonteeltaan propagandistista tietojen levittämistä”, Clerc summaa.

Myös viestijöiden kenttä on moninaistunut. Ulkoasiainministeriön viestintäosaston ohella Suomi-kuvan levittämiseen osallistuu nykyisin monia valtion ulkopuolisia toimijoita. Clercin mukaan esimerkiksi puuteollisuuden viestintäosasto on ollut pitkään ulkoasianministeriön veroinen toimija.

Harmiton Suomi

Suomalaisille kuva omasta maasta tuntuu usein erityisen tärkeältä. Maailman mittakaavassa Suomi on kuitenkin useimmille kansallisuuksille tuntematon maa. Syynä tähän ovat vähäisemmät resurssit, joiden vuoksi Suomen ääni kantaa monien muiden maiden ääntä heikommin, mutta myös Suomen pieni koko ja perifeerisyys. Koolla on kuitenkin hyvätkin puolensa.

”Suomi nähdään usein harmittomana maana, jonka sanaan voi luottaa – vaikka se olisi ’propagandaa’”, Clerc huomauttaa.

Yleensä ulkomaat tarkastelevat Suomea omien ideoidensa ja kontekstiensa kautta, mistä johtuen suomalaiset nähdään eri maissa eri tavoin. Toistuvia elementtejä Suomi-kuvasta kuitenkin löytyy.

”1900-luvulta voitaisiin mainita esimerkiksi urheilu, luonto, suhde Venäjään ja Neuvostoliittoon sekä hyvinvointivaltio.”

Historiallisista, taloudellisista tai geopoliittisista syistä Suomi on tärkeä lähinnä Ruotsille, Virolle ja Venäjälle. Näissäkin maissa suomalaiset nähdään eri tavoin, vaikka kuva suomalaisista ja Suomesta on jäsennellympi.

”Esimerkiksi talvisodan venäläiset sotilaat uskoivat huhuja, joissa suomalaiset kuvailtiin hirviöinä sen takia, että monissa venäläisissä tarinoissa ilmestyy rujo, sivistymätön ja villi suomalainen. Ruotsalaisille taas Suomi on eri maata”, Clerc valottaa.

Myös suomalaiset viranomaiset ovat huomanneet vastaanottajan merkityksen maakuvaviestinnän onnistumisen edellytyksenä.

”Strategiat on usein räätälöity erilaisten maiden mukaan kuten korostamalla muumeja Japanissa tai Kaurismäkeä Ranskassa.”

Kerran muodostuneen maakuvan muuttaminen ei ole kuitenkaan aina helppoa. Esimerkiksi Lappi ja porot ovat juuttuneet monien kansallisuuksien Suomi-kuvaan, vaikka niitä on yritetty sivuuttaa jo pitkään.

Suomen 1900-luvun jälkipuoliskon muutos on kuitenkin tehnyt myös tehtävänsä.

”Nykyisin Suomi nähdään yleisesti länsimaisena demokraattisena maana, EU:n jäsenenä, perifeerisenä pienenä maana. Hyvin harvoin kenelläkään on syytä olla erityisen negatiivinen Suomea kohtaan. Niitäkin kuitenkin löytyy. Esimerkiksi Etelä-Amerikan maissa suomalainen paperiteollisuus on aiheuttanut toiminnallansa pahennusta”, Clerc kiteyttää.

Louis Clercin toimittama Historiallisen Aikakauskirjan teemanumero Propagandaa vai tiedotusta? julkaistiin viime viikolla. Numeron artikkeleissa propagandaa ja Suomi-kuvaa tarkastellaan elokuvan, toisen maailmansodan sanallisen ja kuvallisen propagandan, Pariisin suurlähetystön ja tiedottajien ammattikunnan synnyn näkökulmista. Teeman ulkopuolella on julkaistu myös Veikko Vennamon muistelmien retoriikkaa käsittelevä vertaisarvioitu artikkeli. Lisäksi numerossa keskustellaan muun muassa historian kirjoittamisesta. Eva Johanna Holmbergin ja Katja Ritarin kirjoituksen herättämään keskusteluun voi tutustua Agricolan keskustelufoorumilla http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=11&t=6353.

Heidi Kurvinen