122. vuosikerta

Toimituksen nosto: Tärkeä tutkimus kärsii lähteidenkäytön ongelmista (2/2018)

Marjo Liukkonen: Hennalan naismurhat 1918. Vastapaino 2018. 351 s. ISBN 978-951-768-584-9.

Marjo Liukkosen kirjoittama Hennalan Naismurhat 1918 julkaistiin alkuvuodesta suuren mediahuomion saattelemana. Vastapainon julkaisema kirja perustuu myöhemmin keväällä väitelleen Liukkosen väitöskirjatutkimukseen. Tutkimuksen kolme pääkysymystä ovat: millaista arkea Hennalan vankileirillä elettiin, keitä siellä murhatut naiset olivat ja miten heidät valikoitiin teloitettavaksi. Teoksen teoreettinen viitekehys nojaa feministiseen sosiologiaan ja hyödyntää erityisesti Michel Foucault’n valtateoriaa sekä Hannah Arendtin tutkimuksia totalitarismista.

Kirjoitan tämän arvion sukupuolentutkimuksellisesti orientoituneen vankileiritutkijan silmin ja keskityn arviossani tutkimuksen esittämien uusien väitteiden ja niiden perusteena olevien lähteiden käytön arviointiin.

Marjo Liukkosen mukaan Lahdessa teloitettiin toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana 216 punaista naista. Teloitettujen naisten kohtaloiden selvittäminen kuuluu ehdottomasti teoksen ansioihin. Naisten toimijuuden, motiivien, tunteiden ja ajatusten uuttaminen lähdeaineistosta on ansiokasta. Liukkonen kuvaa myös naisten vankileirillä käyttämiä avoimen ja piiloisen vastarinnan muotoja ja hyödyntää tässä erinomaisesti teoreettista viitekehystään. Myös naisiin kohdistuvan vallankäytön eri muotojen analyysi onnistuu feministisesti orientoituneelta sosiologilta. Liukkosen teos antaa aiempaa tarkemman kuvan teloitettujen naisten lukumäärästä ja tutkija todella onnistuu vastaamaan kysymykseensä siitä, keitä Lahdessa murhatut naiset olivat. Hän perustelee tätä tutkimustehtäväänsä kauniisti toteamalla, että pitää teloitettujen naisten tarinoita ja kohtaloita tärkeinä.

Selkeistä ansioistaan huolimatta Hennalan naismurhat 1918 on kuitenkin ristiriitainen lukukokemus. Teosta vaivaa erityisesti kysymyksenasettelun kannalta vajavainen lähdeaineisto ja riittämätön lähdekritiikki.

Vankileirit olivat toukokuun ensimmäisinä viikkoina vielä hallinnollisesti ja materiaalisesti organisoitumattomia ja siksi myös valkoisen terrorin vapaata toimintakenttää. Tästä syystä on ollut tapana erottaa organisoituneen vankileirihallinnon vastuulla oleva nälkä- ja tautikuolleisuus kenttäoikeuksien toiminnasta ja Valtiorikosoikeuksien määräämistä kuolemantuomioista. Valta-asemassa olevien toiminnan, motiivien ja vastuullisuusnäkökohtien analyysissa tällä erottelulla on merkitystä, ja ennen kaikkea erottelu myös ohjaa tutkimuskysymysten kannalta relevanttien lähdeaineistojen pariin. Koko kesän 1918 ajalta olevien vankileiriaineistojen avulla on hankala vastata tutkimuskysymykseen siitä, miksi kenttäoikeudet teloittivat naisia toukokuun alkupuolella.

Teoksen kompurointi alkaakin vastattaessa kysymykseen siitä, miksi naiset murhattiin. Tässä Liukkosen odottaisi tarkastelevan valkoista terroria laajemmin, varsinkin kun hän toteaa, että suurin osa hänen tutkimistaan naisista teloitettiin Lahden kaupungissa kenttäoikeuden päätöksestä. Täysin selvittämättä jääkin esimerkiksi Lahden kaupunginkomendantin Artturi Kävyn ja hänen myötään valkoisen armeijan johdon rooli kenttäoikeuden kuolettavassa toiminnassa. Sen sijaan kirjoittaja keskittyy jo teoksen otsikkotasolla Hennalan vankileiriin. Aiemmista tutkimuksista Liukkonen esittelee punavankileiritutkimuksia, mutta ei käsittele aiheen kannalta relevanttia valkoista terroria ja kenttäoikeuksia koskevaa tutkimusta.[1]Tästä seuraa, että Liukkonen laskee kaikki Lahdessa teloitetut naiset vankileirikuolleisuudeksi ja kritisoi aiempaa vankileiritutkimusta naisten vankileirikuolleisuuden vähättelystä. Liukkonen itse ei puutu Hennalan leirin yleiseen kuolleisuuteen muutoin kuin esittämällä virheellisen luvun Lahden vankileirillä kuolleiden kokonaismäärästä.[2]

Ongelmat jatkuvat, kun Liukkonen kuvaa teloitustapahtumia ja vankileirin arkea vankien, teloittajien ja vartijoiden muistitietoaineistojen avulla. Hän ei kuitenkaan noudata muistitietoaineistojen käsittelyssä jatkuvan kriittisyyden ja tilannekohtaisen arvion periaatetta, jota tulisi soveltaa aina silloin, kun muistitiedolla halutaan selvittää myös historiallisia tapahtumia. Tutkija sanoo juoksuttavansa viranomaisaineistoja muistelmien ohella kokonaiskuvan luomiseksi, mutta juuri viranomaisaineistojen käyttö on jäänyt keskeisiin teeseihin nähden liian vähäiseksi ja huolimattomaksi etenkin siksi, että tutkija ei tyydy historioitsijan perinteiseen rikostutkijan rooliin vaan toimii myös kärkkäästi tuomarina.

Kun Liukkonen tarkastelee Hennalan leirin arkea, häneltä jää osin käyttämättä Sotavankilaitoksen arkiston anti. Arkistosta löytyisivät esimerkiksi tutkijan peräänkuuluttamat ja hänen tarkoituksellisesti tuhotuiksi epäilemänsä listat muun muassa sairaalahenkilökunnasta sekä pidätetyiltä takavarikoidusta omaisuudesta.[3]Sotavankilaitoksen aineistot olisivat myös monessa kohtaa tarjonneet tukea väitteille, jotka nyt jäävät vankien muistitiedon varaan. Esimerkiksi toukokuun epäinhimillisen vähäiset ruokamäärät ja kokonaan ruoattomat päivät tulevat hyvin ilmi sekä leirin taloudenhoitajan kirjeenvaihdosta että leirin toimintakertomuksesta, samoin kuin lasten syntymät Fellmanin pellolla sekä vähintään 130 alle 15-vuotiaan lapsen pitäminen leirillä aina kesäkuun lopulle.[4] Aineistot olisivat myös tarkentaneet leirin henkilökunnan toimintaa ja etenkin vastuunäkökohtia, joista tutkija on teoksessaan kiinnostunut. Nyt syytökset esimerkiksi ruokintakysymyksessä menevät monesti joko ohi maalin tai jäävät ilmaan roikkumaan ilman asianmukaisia perusteluja.

Huolimattomasta lähdetyöskentelystä kertovat myös ajoittainen tärkeiden viitteiden puute ja tekijän taipumus viitata toisen käden lähteisiin silloin, kun ensikäden lähde olisi ollut saatavilla.[5] Tutkija kyllä kirjoittaa kauniisti lähteiden arvioinnin tärkeydestä, tendenssikritiikistä ja asiallisuudesta, mutta erityisesti kovat väitteet eugeniikasta, vankien tahallisesta näännyttämisestä ja kulkutautien tahallisesta tartuttamisesta olisivat vaatineet tarkempaa lähdetyötä – jo tutkimuseettisistä syistä. Lähteiden ajallisuus jää paikoin huomioimatta, jolloin päädytään esimerkiksi perustelemaan toukokuun leiriolosuhteita lähdeaineistoilla. jotka käsittelevätkin elokuun tilannetta.[6]

Tutkija esittää, että leirin sairaalan funktio oli kartuttaa lääkärien tietoutta eugeniikasta altistamalla vangit tahallisesti tartuntataudeille. Väitteen perustelun kannalta ongelmallinen on sekaannus isän ja pojan välillä. Toisin kuin Liukkonen väittää, leirillä palvellut lääkäri ei ollut kuuluisa hygienian professori Vilhelm Sucksdorff (1851–1934), vaan hänen poikansa, tuolloin lääketieteen kandidaatti Vilhelm Immanuel (1892–1971).[7] Leirin sairaalan katastrofaalinen tila kuitenkin esitetään useassa kohtaa (sivuilla 80, 133 ja 143–149) tartuntatautispesialisti-isä Sucksdorffin tietoisena ihmiskokeena. Kirjoittaja sivuuttaa myös muistitiedossakin mainitun vankien varhaisen rokottamisen isorokkoa vastaan, kun tarkoitus lienee todistaa, että tauteja tartutettiin tahallaan.[8]

Eugeniikkateesiä sovelletaan myös kysymykseen teloitettavien naisvankien valikoimisperusteista. Tutkimus noudattaa aiemmissa tutkimuksissa esitettyä näkemystä punaisten naisten yliseksualisoinnista, epäinhimillistämisestä ja julmasta kohtelusta osana nationalistista projektia.[9] Kenttäoikeuden jäsen Hans Kalmin neuvonantajana toimineen Lauri Pihkalan Martti-veljen rotuhygienististen ja naisvihamielisten kirjoitusten perusteella Liukkonen esittää, että teloitettavaksi valittiin ennen kaikkea rodunjalostajien vaarallisina pitämiä vapaita tehtaalaisnaisia. Tutkijan todisteet tästä perustuvat Pihkaloiden ja Kalmin henkilöiden lisäksi muun muassa Ilmari Kiannon ja Adolf Hitlerin kirjoituksiin. Naismurhien tärkeänä pontimena esitetään myös Kalmin pataljoonan miesten korkea koulutustausta. Tämän kiintoisan huomion tilastollinen todentaminen ja vertaaminen muualle olisi kenties voinut tuoda väitteelle vielä lisätukea.

Edellä tekemieni huomautusten tarkoitus ei ole kumota esimerkiksi eugeniikkateesiä mahdottomana vaan osoittaa, että tutkijan käyttämillä aineistoilla sitä ei voida todentaa. Lisäksi näyttää siltä, että aineistoja, jotka eivät tue tutkijan johtopäätöksiä ei joko ole löydetty tai käytetty, ja että tutkimushypoteesiin kauniisti sopivia asioita ei ole arvioitu tarpeeksi kriittisesti. Tutkija on siis paikoin noudattanut johtolankametodiaan vain haluamaansa tulokseen saakka. Tässä kohden haluankin korostaa, että on hyvän tieteellisen käytännön mukaista pyrkiä selvittämään myös vastuussa olevan osapuolen toimijuutta mahdollisimman tarkasti ennen vakavien syytösten laukomista.

Teoksen selkeä vahvuus on sukupuolittuneen väkivaltakokemuksen ja vallankäytön analyysi, mutta siitä irrallaan esitetään syytöksiä, jotka ovat toisinaan tarkoitushakuisia ja jäävät ilman todistusvoimaa. Lahtelaisten henkilöiden suomiminen verirahoilla rikastumisesta jää heitoksi, jota ei perustella tutkimustiedolla vaan kuitataan pisteliäillä huomautuksilla. Nykyisten vastuullisten tutkimuseettisten standardien rajoja koetellaan silloin, kun tutkittavia, myös väärintekijöitä ja rikollisia, käsiteltäessä ei käytetä kunnioittavaa kirjoitustapaa.[10] Historiantutkimuksen, mikrohistoriallisen lähestymistavan ja varmasti myös historiallisen sosiologian eräs perusperiaate on menneisyyden toimijoiden mentaliteettien avaaminen ja ymmärtäminen (joka on ehdottomasti eri asia kuin niiden hyväksyminen). Hirmutekoja tutkittaessa huolellinen ja kriittinen tutkimustyö on myös uhrien kannalta tärkeää. Tämän periaatteen uupuminen syö kielellisesti erinomaisen teoksen uskottavuutta.

Virva Liski, FM, Helsingin yliopisto

Viitteet:

[1] Esim. Marko Tikka, Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Bibliotheca historica 90. SKS 2004; Alpo Roselius, Teloittajien jäljillä. Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa. Tammi 2006; Jaakko Paavolainen, Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II. Valkoinen terrori. Tammi 1967.

[2] Liukkosen esittämään Hennalan leirin kuolleisuuslukuun (2091) sisältyvät sotasurmatietokannan kaikki sisällissodassa Lahdessa kuolleet, siis myös valkoiset, saksalaiset ja taisteluissa kaatuneet punaiset. Suomen sotasurmat 1914­–1922, http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main (5.6.2018).

[3] Kansallisarkisto (KA), Sotavankilaitoksen arkisto (SVL), Ylilääkärille saapuneet kirjeet Ee 1; KA, SVL, Vankitavarain huolto-osastolle saapuneet asiakirjat Eh 1.

[4] KA, Lahden sotavankileirin arkisto, Taloudenhoitajan kirjekonseptit Da 7; Kansallisarkisto, Lahden sotavankileirin arkisto, Selostus Lahden sotavankileirin toiminnasta Db 1.

[5] Muun muassa vankileirin sairaalan korkea kuolleisuus (s.148) ja arkistolähteistä poikkeava tieto leirin johtajan erottamisesta jo kesäkuussa 1918 (s.143) jäävät viitteittä.

[6] Esimerkiksi sivulla 92 viitataan ylilääkäri John Vitalin lähettämään ruokaraporttiin. Tieto on peräisin alilääkäri Mauno Vannaksen 1964 julkaistusta muistelmateoksesta, jossa Vannas kuvaa elokuussa 1918 leirin kansliassa sattumalta näkemäänsä raporttia. Mauno Vannas, Silmä silmästä. Lehtiä sotalääkärin päiväkirjasta 28.1.–8.9.1918. WSOY 1964.

[7] KA, SVL, Ylilääkärille saapuneet kirjeet Ee 1; Hjalmar Bergholm, Suomen lääkärit. Biographica 1927= Finlands Läkare. Tampere 1927.

[8] Viitteitä rokotuksista mm. KA, Vapaussodan arkisto 436, Sähkösanomia Lahti tammi-toukokuu; KA, SVL, Ylilääkärille saapuneet kirjeet Ee 1; Liukkonen 2018, 73.

[9] Esim. Tiina Lintunen, Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet. Turun yliopisto 2015; Juha Siltala, Sisällissodan psykohistoria. Otava 2009.

[10] Kirsi Vainio-Korhonen, Vastuullinen historia. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.) Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.

Julkaistu kategoriassa:
Avainsanat:

Kirjoita kommentti





This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.